Saunatarinoita

Tarinoita voit lähettää leena.hyyrylainen@karviainen.fi

PERINNESAUNAMUISTO 60-luvulta

Lapsena ollessani meillä oli Kemissä rintamamiestalon pihassa ihana iso-iso ulkosauna - perinnesaunaksi sitä kait nykyään kutsutaan. Saunan lauteille mahtui koko perhe ja muutama naapurikin halutessaan. Ylälauteilla istuivat aikuiset, keskilauteilla lapset ja alalauteella vadissa peseydyttiin.  Juoksevaa vettä ei ollut vaan vesi haettiin puolenkilometrin päästä vesipostista; tietysti saavilla ja vesikärryillä. Niiden kyydissä oli kiva olla, isä antoi hurjaa kyytiä. Kylmävesi oli varastoituna parinsadan litran tynnyriin, johon pääsi aina saunassa extreemisti pulahtamaan ja se oli todella kylmää). Isä nosti sitten pienimmät, ne jotka eivät itse päässeet, pois tynnyristä. Kuumavesi lämmitettiin kiehuvaksi padassa ja siihen me lapset emme saaneet itse koskea. Sauna lämmitettiin keskiviikkona ja lauantaina, silloin kylän kaikkien talojen saunanpiipusta tuprutti luokseen kutsuva puusaunan tuoksu. Muulloin ei sitten peseydytty, koska sauna oli ainoa pesupaikka niin ihmisille kuin vaatteillekkin. Saunavasta (jossakin päin niitä vihdaksi kutsutaan, mutta meillä se oli vasta) kuului jokaiseen saunakertaan. Juhannuksen jälkeen niitä isän kanssa tehtiin koko talven varalle liiteriin kuivumaan. Isän tekemät vastat olivat kauniita ja liiterissä tuoksui eteeriselle kun koivunlehdet kuivuivat.
Tähän kotisaunassa vastomiseen liittyy ehkäpä yksi ikimuitoisin ja hassu  saunamuistoni:
Saunassa kun yleensä oli yhtäaikaa kolme sukupolvea niin siellä kuuli ja näki kaikenlaista. Mummoni oli vanhankansan immeisiä ja eipä ollut juurikaan rintaliivejä eläessään käyttänyt, aluspaita (se paksu ja vaalenapunainen) sai kelevata! Sen ja maan vetovoiman seurauksena rinnat olivat sitten venyneet pitkiksi roikkuviksi pusseiksi. Kun mummoni aloitti joka kertaisen vastomisen heitti hän aina toisen rinnan olan päälle, että pääsi paremmin sieltä alta koivunherralla hellimään. Siinä tissit lenteli olalta toiselle ja vasta ropsutteli rytmikkäästi. Olihan se niin huvittava näky, että iäksi on verkkokalvoilleni piirtynyt - tämä tarina rakkaan mummoni muistolle!

Leena

SAUNA JA SUOMENKIELI

Elettiin vuotta 2002 , olin pienen poikani tuore isä. Silloin lapsen peseytymisen opit tuli opittua. Sähkösaunaa tuli useasti viikossa napsautettua päälle ja pojan toin mukaan muoviammeessa pulikoimaan saunan lattialle.

Lauteilta tuli hoettua näitä perinteisiä hokemia kiukaalle vettä heittäessä :

” Löylyä lissää, löylyä lissää, eihän se tunnu missään” , niin poikani yllättäin alkoi hokea ensimmäiset sanansa höyrypilven seasta : ”öylyä,öylyä ,öylyä !!!”.

Eli silloin löytyi suomenkielen öökköset ja ääkköset , josta sen jälkeen puheripuli alkoikin. Ei tullut pojalta äitiä, eikä isää, vaan ensimmäinen sana oli öylyä! Myöhemmin ”öylyissä” ollaan aina poikani kanssa juteltu asiat ja tunteet puhtaiksi.

Öylyterveisin työpajaohjaaja Taisto Salo.

 

KIELIMUURI

Elettiin jotain 2000 luvun alkua. Olimme laivan saunassa. Pikkuveljeni

oli jotain 7 vuotias ja heitti vettä kiukaalle. Eräs ruotsalainen sitten

sanoi ”inte mera!”. Veljeni sitten kysäisi isältä et mitä se tarkoittaa?

Iskä vaan tokaisi et se haluu lisää löylyä.

Näin ne 5 aftonsbladettia lukevaa ruotsalaista lähti pois saunasta.

DJ Villasukkamies

ODOTTAMATON / SUUNNITTELEMATON SAUNAREISSU

Isänpäivä 14.11.1999

Lähdimme Raimo K:n kanssa Rautakoskelle Lamminpäähän hakemaan Markku E:laa Keritylle uistelemaan sekä verkkoja kokemaan. Verkot olimme laskeneet Markun kanssa edellispäivänä saalistoiveena muikut ja siiat.

Tuuli oli varsin kova jo Lamminpäässä ja puhuimmekin siitä, että saattaa Kerityllä vähän nostaa aallokkoa. Lähdimme kuitenkin leppoisasti rupatellen ajelemaan kohti Kerityn rantaa autollani. Rannassa laitoimme virvelit kalastuskuntoon, moottori ja vapateline veneeseen ja sitten järvelle.

Keli tuntuikin aluksi ihan kohtalaiselta ja uistelimme pari kierrosta totutuilla ottipaikoilla ilman tärppiä.

Tuuli alkoi koveta ja päätimme lähteä yksinäiselle siikaverkolle, jonka ikäväksemme olimme laskeneet paikkaan, johon päästäksemme piti ajella läpi kovan aallokon. Kävimme ensin Karhusaaressa rakon tyhjennyksellä. Saaren rannassa oli lähes tyyntä, koska tuli ei siihen sopinut.

Saaresta lähtiessä aallot nousivat melko nopeasti sellaisiin mittoihin, että vene oli käännettävä myötäiseen, mutta lähempänä verkkoa tuntui, että keli rauhoittui. Käänsin venettä sivuaallokkoon ja siitä kauhun hetket, pitkät kauhun hetket alkoivat. Iso aalto heilautti venettä täyttäen sen toiselta puolelta silmänräpäyksessä. Samassa onneksemme vene kaatui ottaen sisäänsä kultaakin arvokkaamman ”ilmataskun”.

Raimo ja Markku jäivät ulapan puolelle, itse tulin rannan puolelta pintaan kuin torpedo. Huusin pintaan tultuani kalakavereille, että ”se on menoo ny pojaat!” Markku huusi vastaan, että ei oo kukaan vielä hukkunu ja ottakaa äkkiä veneestä kiinni. Hetkellinen paniikki meni onneksi ohi ja pystyimme taistelemaan luonnonvoimia, sekä vettä että kylmyyttä vastaan.

(Olikohan meitä siellä enemmän kuin 3??)

Rantaan oli noin 300 metriä matkaa ja vesi noin +4 asteista. Markku ja Raimo polskivat venettä kohti rantaa ja minä olin kölinä rannan puolella.

Olimme vedessä noin 30 minuuttia ja välillä tuli taas tunne, että viimeinen kalareissu on menossa, kunnes viimein tunsimme niitä mukavan liukkaita kiviä jalkojemme alla. Olimme siis rannassa ja ensimmäinen osa pelastautumisesta oli onnistunut. Ilman lämpötila oli kuitenkin muutaman asteen pakkasen puolella ja matkaa lähimmälle mökille lähes kaksi kilometriä, eli ei pelastuminen ollut mikään itsestään selvyys.

Yritimme ensin kaikki kolme edetä samaa vauhtia, mutta Maken jalat eivät kantaneet ja tunsin, että mun oli pakko lähteä edeltä kohti mökkiä ja jonkinlaista apua. Jalat eivät tunteneet mitään, mutta useiden kaatumisten jälkeen pääsin mökin pihaan.

Olin matkalla toivonut näkeväni mökin piipusta tulevan savua, mutta ei. Murtauduin mökkiin ja hain epätoivoisesti tulitikkuja, ei löytynyt. Kaappasin sängyltä pari peittoa mukaan ja lähdin kavereita vastaan. Löysinkin heidät jonkun matkan päästä ja annoin peitot päälle, ei niistä varmaan paljon hyötyä ollut, mutta ajattelin, että jotain on yritettävä. Lähdin taas edeltä kohti mökkiä. Make pystyi enää vaivoin konttaamaan ja Raiski yritti pitää häntä edes jotenkin liikkellä. Nyt löysin mökiltä tikut ja saunassa oli kuivia puita ja tuohta. Sain valkean syttymään ja lähdin taas kavereita vastaan.
Lukuisten vastoinkäymisten jälkeen olimme lopulta kaikki kolme saunassa, jonka lämpö alkoi vähitellen kohota. Silloin aloimme olla varmoja, että olimme pelastuneet. Raimolla oli vähän puhdehommaa, kun hän hellitteli Markun sormista ”ottavaa vaappua”, mikä oli seurannut veneen ”kaatopaikalta” asti. Raiskin taisi tulla hommasta oikein hiki, koska hän lähti heti sen jälkeen apua hakemaan.Noin 20 minuutin kävelymatkan päästä hän näki metsurin tienvarressa. Metsuri soitti 112 ja noin puolen tunnin kuluttua siitä painajainen oli ohi, tullakseen takaisin muutama seuraavana yönä.

Markku kävi Riihimäen aluesairaalassa tarkastuksessa, mistä haimme hänet pois noin tunnin kuluttua. Illan ensimmäinen huuli taisi tulla, kun Raiski kertoi, että oli hällä veneessä lihapiirakat ja makkaralenkki, mut hää heitti pois ku kellään ei ollu nälkä... !!!!!

Kun tulimme Karkkilaan sanoin, että on tää vaan komee kaupunki!

Make